Varovainen tervehdys, olen palannut takaisin.
Poistin taas vaihteeksi vanhat tekstit. Ahdisti liikaa. Sanoja ahdistavista ihmisistä, ahdistavien ihmisten ahdistavista lauseista. Haluan unohtaa ne kaikki.
Palaan takaisin suurempana kuin aikoihin. Melkein aloituspainossani. Kuusikymmentäneljä kilogrammaa. Kuusikymmentäneljä. Miten saatoinkaan taas päästää itseni näihin lukuihin? En muista milloin viimeksi viidellä alkavat luvut katsoivat minua vaa'an taululta. Milloin viimeksi hihkuin painoni laskeneen sinne asti? Lähemmäs ja lähemmäs tavoitetta. Koko kesän olen tuijottanut numerolla kuusi alkavia painolukemia. Liian isoja ja surullisia lukuja.
Kuusikymmentäneljä kilogrammaa puhdasta itseinhoa.
On kai tarpeen antaa pieni tilannekatsaus elämääni, olihan viimeinen merkintä huhtikuulta;
Sanoin tuolloin muuttavani kaupunkiin, josta olen unelmoinut vuosia, aina lapsesta asti. Hakevani kouluun ja opiskelevani syksyllä.
Vaikka menetinkin kontrollin painon ja syömisen suhteen, nuo lupaukset pidin. Olen asunut unelmieni kaupungissa nyt 2,5 kuukautta. Tämä on minun kaupunkini ja nämä ovat minun katuni. Rakastan jokaisella solullani tätä kaupunkia, kotiani.
Pääsin myös kouluun. Opiskelen ja rakastan opiskelemaani alaa. Luokkani on mahtava ja viihdyn koulussa.
Kunnes koittaa ruokatunti.
Ladon lautaselleni salaattia, tomaattia ja kurkkua. Mahdollisesti yhden pienen perunan ja puolikkaan kasvispihvin, tai mitä ikinä kasvispuolella onkaan tarjolla. Ruokajuomaksi aina vettä.
Pilkon perunan miljoonaan pieneen osaan. Kuin toivoisin sen katoavan, jos pilkon palat aina pienemmiksi ja pienemmiksi. Salaatin syön nopeasti, haluan ruoastani eroon. Pelkään jääväni viimeiseksi ruokailijaksi. Ruokailun aikana en puhu muille, en kuule muiden puhetta. Korvissani suhisee ja maailmassani on vain minä ja ruokalautanen, josta minun on selviydyttävä.
Ruokailun jälkeisellä tunnilla olen vaitonainen, enkä voi ajatella muuta kuin syömääni ruokaa. Pidän käsiä puuskassa vatsan edessä kuin piilottaakseni kaiken häpeän. Ikään kuin se auttaisi enempää kuin ylisuuret villapaidat, joiden alle piiloudun syksyltä turvaan.
Tauoilla en istu. Seison käytävällä muiden istuessa korttipöydän ääressä. Seisominen kuluttaa enemmän. Istun vain hetkeksi, jos osallistun peliin. En voi kieltäytyä, sillä sydäntä lämmittää kun minua kysytään nimeltä mukaan. Kuin olisin joku. Yksi heistä. Meistä.
Mielessäni on pieni pelko paljastumisesta. Läheisin luokkatoverini on entinen laitosnuori. Ilmeisesti myös kärsinyt syömishäiriöstä jossain elämänvaiheessa. Kyllä susi suden tunnistaa. Minäkin huomaan heti, jos toisen ruokailukäyttäytyminen poikkeaa normaalista. En tiedä johtuuko se siitä, että teen samaa itse vai siitä, että tarkkailen muiden syömistä liian tarkasti.
Tuntuu hyvältä kirjoittaa taas tänne. En uskalla kirjoittaa näitä asioita livejournaliin. Siellä on liikaa ihmisiä, jotka tuntevat minut oikeassa elämässä. Liikaa ihmisiä, joille haluan pitää kulissit pystyssä. En halua huolestuttaa, mutten myöskään halua kenenkään puuttuvan mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti