En päässyt tänään kouluun. Heräsin puoli yhdeksän, koulu alkoi kahdeksalta. Tein kovasti lähtöä, mutta lopulta jäin onnettomana istumaan kylpyhuoneen lattialle enkä saanut itseäni liikkeelle. Menen huomenna. Varmasti menen.
Olen juonut noin sata kupillista teetä ja syönyt lautasellisen pastaa. Ruoasta järkyttävän huono omatunto. Kiristää, turvottaa ja ahdistaa. Olisin hyvin pärjännyt ilman. Samaan aikaan itkettää ja tärisen vilusta.
Eilen istuin suihkussa saksien kanssa. Purin itseinhoani vasempaan reiteen. Itkin ja vihasin itseäni. Miksi en voi nähdä itseäni riittävän hyvänä? Näen ja arvotan itseni täysin numeroina. Tavoitteeni ovat numeroita. Vaa'an on näytettävä määrättyä lukua määrättynä päivänä. Enkä tiedä tällä hetkellä mitään niin nautinnollista, kuin hetket jolloin vaaka näyttää painon pudonneen reilusti.
Vastaavasti en tiedä mitään niin kamalaa, kuin noussut paino, suurentuneet numerot. Liian isot numerot. Liian iso minä.
Ystävä tulee viikonlopuksi kylään. Ystävä, joka tietää suhtautumisestani syömiseen. Elättelen yhä toiveita ettei hän kiinnittäisi mihinkään huomiota, ettei hän ajattelisi minun leikkivän ruoalla enää. Olen aika varma, että olen saanut kasattua kulissit takaisin ehjiksi ystävieni edessä. Niin pitkään he ovat nähneet minun syövän normaalin ihmisen tavoin. He eivät kuule kuinka mieleni kiljuu jokaisen aterian jälkeen tuskissaan. Kuinka vatsaani vääntää ja tuntuu, että tukahdun.
Sarjakuvapiirtäjä pyysi syömään kanssaan. Ensi viikolla. Lupauduin seuraksi. Onneksi keskustelu käytiin viestein, hän ei nähnyt lasittunutta katsettani. En voinut kieltäytyä, haluan tutustua häneen.
Voi miksi kulttuurissamme ruoka onkaan ykkössijalla sosiaalista leikkiessä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti